Sehän on joulukuun ensimmäinen päivä. Tämä ajankulku on käsittämätön, vastahan oli kesä!
Syksy meni niin nopeasti, vaikka yleensä se on kituuttavan pitkä vuodenaika. Tässä sitä ollaan, kahtakymmentäkolmea päivää vaille joulua, vuoden vaihtuminenkaan ei ole kovin kaukana ja kohta kevätkin tekee tuloaa. Miten tälläinen pieni ihminen voi pysyä tämän ajan perässä? Pelottavaa.

Miten sitä pikku-prinsessana toivoi, että olisi jo aikuinen. Miksi lapset haluavat niin? Nyt sitä toivoo, että voisi olla vielä pieni ja viaton lapsi, jolla ei olisi aavistustakaan aikuisten monimutkaisesta elämästä. Aikaa ei kuitenkaan voi pysäyttää. Ehkä tämä ainoa elämä tulisi elää niin, että tarttuu jokaiseen sekuntiin kiinni, tai ainakin melkein. Nyt tämä elämä lipuu turhan kovaa ohitse, jokaisesta hetkestä ei ehdi eikä osaa nauttia niin kuin olisi suotavaa. Vaikkakin, olen tähän elämää ihan tyytyväinen.

Vaikka asiat ei aina (läheskään!) mene niin kuin haluaisi, pitäisi kai silti osaa arvostaa niitä hetkiä, kun kaikki on hyvin. Tai edes ok. Haasteellinen parisuhde vain tekee tästä ajasta yhtä sumua. Ainoa asia mikä pyörii mielessä on, että mitähän tänään taas. Pohdin tänään suhdettamme toden teolla, eilisen draaman vuoksi. (Mikä aiheutti hyperahdistuksen, miten rakkaus voikaan tehdä niin kipeää!) 
Ehkä tämä kaikki vaikeus on normaalia. Ehkä se kuuluu asiaan. Ehkä se huuma-vaihe on nyt mennyt ja oikea arki on astunut tilalle, jossa koetellaan toista. Tiedän itse käyttäytyvän usein niin typerästi (sanon typeriä asioita ja otan jatkuvasti "no erotaako sitten"-asian esille.. tiedän, ehkä maailman tyhmintä ja big mistake) ja harmittaa. En vain halua olla aina se, joka anelee anteeksi ja hyvittää sanomisensa. Toinen osapuoli tekee samaa ihan yhtälailla (tietysti omasta näkökulmasta katsottuna enemmän, ihminen kun on sokea virheilleen..), mutta harvoin sitä mitenkään hyvittää.

Pelkään vain sitä päivää, kun en jaksa kannatella tätä kaikkea yksin. Olen meistä se, joka edes yrittää keksiä meille yhteisiä juttuja ja asioita. Jos en yrittäisi, en tiedä missä oltaisi. Olen monesti yrittänyt Aleksin kanssa jutella näistä asioista, siis tän syksyn aikana ainakin 20kertaa. Silti mikään ei muutu ja aivan kuin koko mies ei ottaisi asiaa tosissaan, siis tuntemuksiani. Saan aina vain kuulla että suurentelen asioita. Hän ei vain kykene näkemään asioita mun näkökulmasta, valitettavasti. Vaikka itken silmät päästäni, saan vain aina saman tylyn kohtelun. Voisinpa vain saada tämän vaiheen pois. Haluaisin tuntea oloni turvalliseksi ja onnelliseksi tässä suhteessa. Kaikesta huolimatta, tämä on se mies, jota rakastan niin paljon ja haluan niin kovasti elää yhdessä ja rakentaa tulevaisuutta. Ehkä se aurinko jonain päivänä paistaa tähänkin risukasaan, viimeistään keväällä. Joohan?

Tuosta suhteen vaiheesta vielä. Käytin vähän Googlea hyväkseni ja tutkailin mitä netti sanoo parisuhteen vaiheista. Löysin tälläisen kuvauksen, mikä sopisi suhteellemme. Jos meillä on tämä vaihe menossa, voin huokaista helpotuksesta, sillä olisi joku järkevä syy tälle kaikelle. Kun ei se tunteistakaan ole kiinni. Ja, kriisithän vain kasvattaa ihmisiä. Niinhän?
 

2. vaihe: Silmät avautuvat

  • Molemmat näyttävät todelliset luonteensa
  • Erilaiset tunteet ja tarpeet vuorottelevat
  • Saattaa ilmaantua vihaa, sitoutumisen pelkoa, läheisyyden kaipuuta
  • Toisen ”muutos” ihmetyttää
  • Huuma on mennyt ohi
  • Todellinen kuva mielikuvan sijaan
  • On opittava ratkaisemaan ristiriitoja
  • Olenko rakastunut huumaan vai ihmiseen?
  • Toiset liukuvat tähän vaiheeseen myös ilman dramatiikkaa: realiteetit on nähty ja hyväksytty



Parisuhteen vaiheista voit lukea sivulta http://uskotoivorakkaus.fi/virtaa-valillamme/parisuhteen-vaiheet

Kivaa joulun odotusta kaikille! :)